Syyllisyys ja koulujen ympäristökasvatus

”Syyllistäminen ei oo missään tapauksessa oikee keino tai must se [opetustyyli] ei sais olla mitenkään ahdistava.” Essi Aarnio-Linnanvuoren kiinnostava väitöskirja (2018) tarjoaa mainiota aineistoa tunteiden ja ympäristökasvatuksen pohdintaan. Yllä oleva lainaus on opettajalta nimimerkillä ”Sanna” (s. 73).

Monet ympäristökasvattajat lienevät samaa mieltä siitä, että oppilaita ei pidä kohtuuttomasti syyllistää. Taustalta piirtyy kuitenkin suuria ja monimutkaisia kysymyksiä siitä, mitä kaikkea syyllisyyteen liittyy ja mikä on ahdistuksen rooli.

Tunteisiin liittyvät ristiriidat

Aarnio-Linnanvuori linjaa oivaltavasti kaksi koulujen oppimateriaaleihin ja muutenkin ympäristökasvatukseen liittyvää ilmiötä: maailmanlopun diskurssin ja pienten tekojen diskurssin. Uhkakuvat nousevat korostetusti esiin, mutta kannustus laajempaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen vuorostaan uupuu.

Materiaalista nousee esiin myös kolmas ilmiö: tunteisiin liittyvien ristiriitojen diskurssi. Nyky-yhteiskunnassa vallitsee eräitä keskeisiä ongelmia tunteisiin liittyen, ja opettajien kommenteista paljastuu, että he elävät näiden ristiriitojen keskellä. Mainitsen kaksi keskeistä ulottuvuutta tästä:

1. Mikä on yksityisen ja julkisen suhde tunteiden kohdalla?

2. Millaiset tunteet koetaan erityisen vaikeiksi tässä suhteessa?

Aihepiiriin liittyy erittäin kiinnostavaa akateemista ja yhteiskunnallista keskustelua, johon itsekin olen vasta viime aikoina perehtynyt laajemmin. Pidän ympäristökasvatuksen kannalta erittäin tärkeänä kiinnittää lisää huomiota siihen, miten yllä olevaan kahteen kysymykseen vastataan, ja siihen, kuka käyttää asiassa valtaa. Ketkä saavat päättää, miten tunteista puhutaan tai ei puhuta? Ketkä saavat päättää, mitkä tunteet rajataan yksityiselle elämänalueelle?

Negatiiviset vai tummat tunteet?

On esitetty hyvin kiinnostavia kriittisiä huomiota siitä, kuinka nykyisessä talous- ja yhteiskuntajärjestelmässä pyritään (usein kuin itsestään) rajaamaan vastakulttuurisia tunteita nimenomaan yksityiselle alueelle (esim. Lauren Berlant, Ann Chetkovich, Eva Illoutz). Myös Aarnio-Linnanvuori viittaa ympäristökasvatuksen alalla esitettyihin liiallisen yksityistämisen ja yksilöllistämisen kritiikkeihin (esim. s. 25, 79). Teema on yhteiskunnallisesti tulenarka ja herättää vahvoja mielipiteitä siitä, mikä on poliittista ja mikä ei, ja mitä esimerkiksi kouluissa on suotavaa tehdä.

Ympäristökasvatuksen kannalta on olennaista tarkastella kriittisesti sitä, mitkä tunteet määritellään negatiivisiksi ja ei-toivotuiksi. Itse suosin muiden termien kuin positiiviset tunteet ja negatiiviset tunteet käyttämistä, koska näihin sanavalintoihin helposti yhdistyy arvostelmia, joissa positiiviset tunteet nähdään hyviksi ja negatiiviset tunteet pahoiksi. Pidän perusteltuina ja tärkeinä niitä tunnenäkemyksiä, joissa painotetaan kaikenlaisten tunteiden lähtökohtaista tarpeellisuutta ja oikeutta olla olemassa: olennaista on se, miten tunteita kanavoidaan. Siksi tummat tunteet tai vaikeat tunteet ovat mielestäni rakentavampia sanavalintoja.

Sellaiset tunteet kuin suru, suuttumus ja syyllisyys ovat tästä tärkeitä esimerkkejä. Onko suru positiivinen tunne? Monet vastaisivat, että ei, ilo on positiivista. Mutta onko suru tarpeellinen tunne? Ja onko ihmiselle hyväksi, että hän elää surunsa läpi, sen sijaan, että hän torjuu surun tunteitaan ja ne patoutuvat? Tutkijoiden vastaukset kahteen viimeiseen kysymykseen ovat myöntäviä. Suruun suostuminen ei aina ole helppoa, mutta surun patoaminen aiheuttaa entistä suurempia ongelmia.

Suuttumus ja syyllisyys

Suuttumus pyritään usein tukahduttamaan. Onkin tarpeen hillitä varsinaista väkivaltaista vihaa, mutta suuttumuksessa on erilaisia sävyjä. Oikeamielinen suuttumus, joka herää epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista, on erittäin vahva maailmaa muuttava voima. Samalla se on yksi esimerkki tunteesta, joka ei suomalaisessa koulumaailmassa tällä hetkellä useinkaan löydä rakentavaa kanavoitumiskeinoa.

Myös syyllisyys pyritään usein pitämään poissa. Tämä heijastuu Aarnio-Linnanvuoren haastattelemien opettajien kommenteissa. Mutta kuten Aarnio-Linnanvuori huomauttaa, opettajat ovat asiassa sisäisesti ristiriitaisia, sillä heidän omista henkilökohtaisista kertomuksistaan paljastuu, että syyllisyys on saanut heidät tekemään myös rakentavia elämänmuutoksia (etenkin s. 71). Syyllisyys on lähtökohtaisesti luokiteltu ei-toivottavaksi tunteeksi eikä sen arvoa ole tietoisesti oivallettu.

On siis tarpeen tehdä erottelua syyllisyyden ja ahdistuksen eri muotojen välillä. Osa niistä on ympäristökasvatuksen kannalta hyödyllisiä, suorastaan välttämättömiä. Syyllistämistä sanan varsinaisessa merkityksessä tulee välttää, sillä teknisesti syyllistäminen tarkoittaa kohtuuttoman syyllisyyden sälyttämistä jonkun toisen niskoille. Mutta on olemassa liikkeelle saavaa syyllisyyttä (animating guilt, Robert Jay Liftonin termi), jonka yhteinen herättäminen on tarpeen. Se johtaa parannuksentekoon ja tarvittaessa anteeksipyytämiseen (sekä toivottavasti anteeksiannon kokemukseen).

Ahdistus ja toivo

Samankaltaisella tavalla on olemassa liiallista ahdistusta, vääränlaista ahdistavaa ympäristöviestintää ja ympäristökasvatusta (vrt. maailmanlopun diskurssi). Mutta on myös olemassa sellaisia ahdistuksen muotoja, jotka saavat ihmisen liikkeelle ja kertovat hänelle, että jotain arvokasta on vahingoittumassa. Maria Ojala, psykologian ja ilmastokasvatuksen uraauurtava tutkija, sai selville, että nuoret voimaantuvat sellaisesta ympäristökasvatuksesta, jossa nuorten negatiiviset tunteet (Ojalan sanavalinta) otettiin vakavasti ja sitten vasta tarjottiin rakentavia toimintamahdollisuuksia. Omat korostukseni siitä, kuinka ympäristökasvatuksessa tarvitaan sekä traagisuuden tajua että toivon luomista, ovat samansuuntaisia.

Alussa siteerattu opettaja ”Sanna” pohti, että opetuksen tyyli ei saisi olla mitenkään ahdistava. Tyyliin täytyykin kiinnittää huomiota, mutta ympäristökriisiin liittyvät opetustapahtumat ovat väistämättä jossain määrin ahdistavia. Vaikeisiin aiheisiin on uskallettava suostua ja on hyväksyttävä se, että vaikeitakin tunteita on käsiteltävä, mutta toivon hengessä. Tämä ei tarkoita opetuksen muuttumista terapiasessioiksi, mutta rakentavassa ympäristökasvatuksessa on aina myös implisiittisesti hoitava eli terapeuttinen ulottuvuus: se voimauttaa ja elvyttää.

Teksti: Panu Pihkala

Kirjallisuutta

Aarnio-Linnanvuori, Essi (2018). Ympäristö ylittää oppiainerajat – Arvolatautuneisuus ja monialaisuus koulun ympäristöopetuksen haasteina. Helsingin yliopisto: Bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta.

Hermans, Mikaela (2016). ”Geography Teachers and Climate Change: Emotions about Consequences, Coping Strategies, and Views on Mitigation”. International Journal of Environmental and Science Education, 11(4), 389-408.

Ojala, Maria (2015). ”Hope in the Face of Climate Change: Associations With Environmental Engagement and Student Perceptions of Teachers’ Emotion Communication Style and Future Orientation.” The Journal of Environmental Education, 46(3), 133–148.

Pihkala, Panu (2017a). Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja. (Ks. erityisesti syyllisyyttä, häpeää ja kelvottomuutta käsittelevät luvut 10–11 ja 39–40.)

Pihkala, Panu (2017b). ”Kuinka käsitellä maailman ongelmia? Traagisuus ja toivo ympäristökasvatuksessa”. Ainedidaktiikka 1:1

– Samaan aikaan tämän kirjoituksen kanssa ilmestyi Ville Lähteen kiinnostava artikkeli ”Saako ilmastonmuutoksella pelotella?” (Niin & Näin 1/2018.)