Vaikuttavia kokemuksia ulkona seikkailemisesta

Luontokokemusten ja seikkailemisen rauhoittamana on helpompi herkistyä kuuntelemaan omaa itseä, toipua vastoinkäymisistä, oppia luottamaan omiin kykyihin ja keskittyä yhteistoimintaan. Toimintaterapeutti Ville Turunen ja yhteisöpedagogi Niina Rautiainen luottavat ulkona seikkailemisen voimaan myös psykiatrisessa hoidossa ja työllistymisen mahdollisuuksien etsimisessä.

Heidän alustuksensa olivat osa Ulos – Ut – Out -tapahtumaa kesäkuussa 2017. Ulkona oppimisen suurtapahtumassa noin viisisataa kasvatusalan ihmistä osallistui seminaarialustuksiin ja työpajoihin, joita järjestettiin Turun linnassa ja Nuorisokeskus Ahtelassa.

 

Ulos – Ut – Out -tapahtuman ensimmäinen päivä huipentui lepakkoretkeen iltamyöhällä, ja reippaimmat aloittivat seuraavan aamun BirdLife Suomen vetämällä linturetkellä jo kello viideltä.

Seikkailukasvatus nuorten psykiatrisessa tehohoidossa

– Ajatus seikkailuryhmästä ei aluksi saanut uskottavuutta sairaalamaailmassa, kertoi Ville Turunen Ulos – Ut – Out -tapahtuman seminaarissa Turun linnassa.

Seikkailukasvatus on kuitenkin otettu osaksi nuorten pitkiä psykiatrisia hoitojaksoja, kun perinteiset hoitomuodot eivät ole riittäneet. Nokialla toimivan Pitkäniemen psykiatrisen sairaalan Eva-osaston moninkertaisesti lukittujen ovien takaa oli viime kesäkuuhun mennessä lähdetty seikkailemaan jo 550 kertaa.

Turunen kokee oman roolinsa ennemminkin valmentajana kuin hoitajana. Seikkailu sisältää hoidon aikana paljon retkiä ja aktiviteettejä.

Seikkailu voi Ville Turusen mielestä olla melkeinpä mitä tahansa kirkkoveneen kunnostamisesta ja soutamisesta kasvimaan hotamiseen, bmx-pyöräilyyn ja musikaalin tekemiseen. Yksi seikka täytyy kuitenkin huomioida:

– Tutussa ympäristössä seikkailu-ulottuvuus ei toimi.

– Seikkailua on syödä suklaakakkua ja juoda kylmää kokista purjehduksella, jos ei ole koskaan ennen kokenut sellaista. Tavoitteena on tukea nuorta kasvamaan passiivisesta elämän kokemisesta aktiiviseksi ja vastuulliseksi toimijaksi. Hyvät kokemukset antavat uskoa elämään, Turunen totesi ja lisäsi olevansa työssään aina liekeissä.

– Jälkeenpäin nuori saa kuvien avulla muistella: selvittiin tästä, voidaan selvitä myös muista asioista. Kun on riittävän kylmä ja nälkä, kykyä yhteistoiminnallisuuteen alkaa löytyä jokaisesta. Kaikki nuoret haluavat retkellä osoittaa, että ovat luottamuksen arvoisia. Ihan kaikki, Ville Turunen vahvisti.

 

Moni osallistuja vietti tapahtuman teeman mukaisesti myös yön ulkona – teltassa tai riippukeinussa uinuen.

Metsäkävelyllä traumatisoituneiden turvapaikanhakijoiden kanssa

Antti Klemettilä Lounais-Suomen Mielenterveysseurasta esitteli turvapaikanhakijoiden luontoryhmän metsätoimintaa. Serene-hankkeessa on kehitetty tukitoimia maahanmuuttajille, jotka kärsivät stressistä ja traumoista.

– Ei tarvitse olla luontoihminen, jotta metsä vaikuttaisi ja parantaisi. Minnesota-hoidossa on kokeiltu pakkasessa kävelyä; osallistujat vihasivat sitä, mutta heidän vointinsa parani, Klemettilä kertoi.

Antti Klemettilä on huomannut, että retkellä ei tarvitse löytyä mitään erityisen hienoa.

– Jos jokin koskettaa minua, se voi koskettaa helposti myös toisia. Pikkuasiat kiinnostavat, vaikkapa muurahaiset. Aluksi kävellään noin tunti, sitten kahvitellaan ja kävellään takaisin.

Ryhmien vetäjinä on ollut henkilöitä myös turvapaikanhakijoiden joukosta. Ohjaajienkin stressitaso alenee luonnossa.

Toimintaan ei tarvita juurikaan yhteistä kielitaitoa – sen puute voi Antti Klemettilän mukaan olla jopa etu silloin kun ollaan läsnä ja katsotaan, mitä ympäristöstä löytyy.

 

 

Kaikki voivat innostua arkkitehtuurista – kuva Arkkitehtuuri- ja ympäristökulttuurikoulu Lastun sekä Arkkitehtuurin tiedotuskeskuksen työpajasta.

Seikkailemalla työelämään?

Niina Rautiainen on toteuttanut seikkailuja luontoympäristössä. Tampereen seudun työllistämisyhdistys Etapin järjestämille retkille on kutsuttu nuoria, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa työmarkkinoilla.

– Olen saanut luontolähtöisistä ja seikkailukasvatuksen menetelmistä älyttömän hyviä kokemuksia ja tuloksia. Yli 90 prosentille on löytynyt jatkosuunnitelma. Työpajan jälkeen on perustettu nuorten vertaistukiryhmiä, joita vetävät samanikäiset vapaaehtoiset, hän kertoi alustuksessaan Turun linnassa.

Etapin seikkailuissa on tutustuttu niin luonnonvara-alaan kuin muihinkin aloihin. Nuoret ovat järjestäneet metsäseikkailuja lasten ja vanhusten kanssa ja tutustuneet toiminnallisesti erilaisiin aloihin. Yhdessä toimiessa siivousalakin tulee tutuksi.

Retkille on menty säässä kuin säässä, vaikka pakkasta olisi yli kahdenkymmenen asteen. Nuoret suunnittelevat itse leiriruuan, budjetoivat ja vetävätkin leirin. Nuorilla säännöllinen ruokailu ja nukkuminen voi olla hakusessa, mutta Niina Rautiainen on todennut, että pitkäkestoinen leiri suorastaan pakottaa luonnolliseen rytmiin.

– Etapin retkipäivissä ei ole tarvittu hokkuspokkustemppuja, vaan melko riisutuillakin menetelmillä on päästy hyvään kokemukseen. Lähdetään retkelle, ollaan yhdessä, ehkä tehdään joitakin harjoituksia. Retki on matka itseen, kun hypätään pois omalta mukavuusalueelta. Luontoympäristössä uskalletaan helpommin jakaa asioita ja näyttää tunteita. Luottamus lisääntyy.

– Nuoret ovat sanoneet, että tuli on retkellä maaginen juttu. Sen ympärille kokoonnuttaessa tulee tunne, että muut kuuntelevat minua, Niina Rautiainen kuvaili.

 

Last Child in Nature -työpajassa huomattiin, miten tärkeää on mennä maan lähelle, haistaa ja maistaa, käyttää kaikki aisteja. Ohjaajana oli Anders Szczepanski Linköpingin yliopistosta.

 

Epäonnistumisen kokemuksista luovaan oppimiseen

Kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka muistutti, että ihmisen aivot eivät ole muuttuneet rakenteeltaan 50 000 vuoteen. Koululaitoksella on kuitenkin yhtymäkohtia verraten uusiin ilmiöihin, teolliseen toimintaympäristöön ja kirkossa istumiseen.

– Tällaisessa ympäristössä epäonnistuneimmaksi tuntee itsensä ihminen, joka ei jaksa istua pitkään paikoillaan vaan haluaisi tehdä monenlaisia asioita, Kirsti Lonka totesi.

– Passiivisessa roolissa aktiivinen ihminen ahdistuu, eikä ahdistus edistä oppimista. Olisimmeko mieluummin leirinuotiolla?

– Maailmanlaajuinen selvitys todistaa myös, että jos oppilas on teknologiassa taitava, hän pitkästyy tunnilla. Mitä enemmän lapsilla on uudenlaisia taitoja, sitä vähemmän he pitävät koulusta.

Yhteistä kaikille on sen sijaan myös Kirsti Longan mukaan vihreyden ja veden lähellä oleminen tarve.

– Aivoissamme on virityksiä, jotka ovat evolutiivisesti hyvin vanhoja. Ihminen hakeutuu luonnostaan paikkaan, jossa on vihreää tai vettä. Lapsi on myös luonnostaan liikkeellä.

– Ratkaisevaa on se, millainen yhteisö meillä on. Oppimisen ilo muodostuu mielekkäästä asiayhteydestä ja kauniista ympäristöstä.

 

Ulos – Ut – Out -tapahtuma avattiin Turun linnan pihalla. Sade ei latistanut ulkona oppimiseen varustautuneen joukon aurinkoista tunnelmaa.

 

Ulos – Ut – Out -tapahtumassa kuultiin lukuisia muitakin esityksiä luonnon ja hyvinvoinnin yhteydestä ja osallistuttiin upeisiin työpajoihin, joista tämän jutun kuvat on napattu.

Teksti: Marjo Soulanto

Kuva ja kuvatekstit: Vilma Issakainen, Suomen Metsäyhdistys